Lyrics
Hän saapui keskiyöllä, näin viikatteenkin vyöllä.
...Tuo nuori nainen ikuisuuden harso silmillään.
Hän kertoi kylmin huulin. Kuin kaukaa, äänin tuulin.
"Oon sieltä mistä takaisin ei tulla elämään."
Hänen katsettansa turhaa hain. Näin pohjattomat silmät vain.
Kun katsoin niihin, tunsin, että häntä rakastin.
"Voi poikaparka, kuolemaa, ei yksikään voi rakastaa.
Vain hengen sulta veisin kylmin jäisin suudelmin."
"Sun täytyy olla vanki maan, ei sielus pääse kahleistaan.
On yksinäisyys kohtalosi. Auttaa voi, mä en.
Sä vaikka kaiken oikein teet, sua seuraa aina kyyneleet.
Ei murheistansa irti pääse koskaan, ihminen."
Mä pyysin suukon, muuta en. Hän viikatteensa naulaan vei
ja tunsin hänen syleilynsä, kylmän jäätävän.
Hän lähti, otti viikatteen. Jäin yksin yöhön hiljaiseen.
En enää pelkää kuolemaa. Nyt kaiken ymmärrän.
Hän saapuu vielä, tiedän sen.
Kun aika vierii täyttyen, niin silloin suostuu varmaankin hän yhteen suudelmaan.
Tuon suudelman, kun hältä saan, voin vihdoin jättää kylmän maan
ja silloin pääsee myöskin sielu irti kahleistaan.
En itseltäni rauhaa saa, kun rakastan vain kuolemaa.
Mä ootan, että saapuisi, tuo nainen mustissaan.
|